Heikki Patomäki herätti Keynesin henkiin uudessa teoksessaan ”Eurokriisin anatomia – mitä tulee globalisaation jälkeen” tai pitäisi varmaan tarkemmin sanoa post-keynesiläisyyden, jota Euroopassa huudettiin heti finanssikriisin puhjettua Yhdysvalloissa. Patomäki on oikeassa argumentoidessaan, että finanssikriisi ja eurokriisi liittyvät toinen toisiinsa. Se joka tämän kiistää ei ymmärrä taloudesta mitään tai sitten valehtelee tietoisesti. Finanssikriisi ja eurokriisi ovat osa samaa jatkumoa jossa globaalitalous tällä hetkellä on. Globalisaatio ja sen sivuvaikutukset alkavat heijastua aiempaa selvemmin niin Yhdysvaltoihin kuin Eurooppaan. Eurokriisi on omalla tavallaan erittäin mielenkiintoinen kriisi sillä se ei tarjoa niin sanotusti mitään uutta auringon alla. Velkakriisejä on nähty ennenkin, mutta poikkeavan tästä kriisistä tekee yhteisvaluutta Euro ja sitä hallinnoiva EKP (Euroopan keskuspankki). Aiemmissa velkakriiseissä kuten esimerkiksi Argentiinan tapauksessa valtiolla on ollut talouspoliittiset keinot käytössä vastatakseen kriisiin. Nyt näin ei ole. EKP:n epädemokraattisuus ja sulkeutuneisuus näkyy parhaiten juuri nyt. EKP ei ole poliittisesti vastuussa kenellekään tai millekään, eikä sillä ole muita tehtäviä kuin inflaationtorjunta. Näin ollen EKP on täydellisen Friedmanilainen tuotos, eli vapaan markkinatalouden airut jolta on riisuttu käsistään kaikki oikeat talouspoliittiset tai monetaristiset toimet. EKP on siis täydellisen epäonnistunut projekti ja sen saamme kaikki huomata nyt eurokriisin aikana. Samoin EU on joutunut kiertämään ja kaartamaan omia perussopimuksiaan eurokriisin aikana. Keskuspankin ei tulisi pääomittaa pankkeja eikä valtioita, eikä yhteisiä velkoja olisi tarkoitus olla olemassa, mutta nyt molempia keinoja ollaan joko toteutettu tai toteuttamassa euroalueella. Näin EU siis rikkoo omia sopimuksiaan.

Patomäki avaa keskustelua kohti tulevaisuutta erilaisten skenaarioiden turvin. Mitä tapahtuu 2010-luvulla euroalueelle tai laajemmin koko EU:lle? Näihin kysymyksiin Patomäen skenaariot vastaavat vaihtelevasti. Todennäköisenä skenaarioina Patomäki pitää EU:n integraation syvenevän kohti liittovaltiota entisestään, toisaalta tähän skenaarioon istuu myös ajatus, että osa maista kuten Kreikka saattavat hyvinkin erota tai pakottaa eroamaan tästä kehityksestä. Vaikka Patomäki näkeekin tämän skenaarion todennäköisenä hän ei ennusta sille kovinkaan ruusuista tulevaisuutta. Kymmenessä vuodessa lisääntynyt integraatio kuluttaa voimansa loppuun ja jäljelle jää vain kysymys ”kuka sammuttaa valot?” eli Patomäki ei usko integraatiokehityksen voivan jatkua nykyisten reunaehtojen vallitessa. Tällä hän tarkoittaa erityisesti EKP:n luonnetta ja Euroopassa laajemmin voimalla olevaa ”uusliberalistista” ajattelua.

Patomäen skenaarioista omaan mieleeni kaikista eniten on globaali keynesiläisyys siis globaali talouspoliittinen suuntaus jossa eri alueiden eriarvoisuutta niin tuotannossa kuin ylijäämässäkin tasoitettaisiin maailmanlaajuisen yhteisen talouspolitiikan keinoin. Globaali keynesiläisyys perustuisi myös ajatukselle, että maailmantalous on suljettu järjestelmä. Tarkoittaen sitä, että kun jossain päin maailmaa syntyy ylijäämää niin jossain päin maailmaa on pakko syntyä alijäämää. Kaikkien maiden tavoite ylijäämään ei ole siis mahdollista sillä toisen ylijäämä on aina toisen alijäämä. Globaalin keynesiläisyyden keinoin näitä ylijäämiä ja alijäämiä sekä niiden vaikutuksia voitaisiin tasata nykyistä paremmin sillä alijäämät ja ylijäämät eivät ole olleet pysyviä vaan ne ovat muuttuneet maailmantilanteen ja historian varrella moneen otteeseen. Globaali keynesiläisyys ajaisi taloudellista tasa-arvoa eri puolille maapalloa. Patomäen skenaariot ovat erittäin mielenkiintoisesti rakennettuja sekä oletusarvoisesti erittäin realistisia. Tulevaisuuden tutkimus on haastavaa, mutta todennäköisiä skenaarioita pystytään esittämään. Olettama tietysti aina on se, että mitään todella suuria mullistuksia tähän aikaan ei tulisi.

Enempää ne Patomäen kirjan sisällöstä tässä paljasta silläsiitä kiinnostuneet halunnevat lukea sen kokonaisuudessaan itse ilman yksittäisiä ja kontekstista irrotettuja huomioitani. Mitä haluan sen sijaan kirjoittaa on ne muutokset joita Euroopassa ja maailmalla on tapahtunut sen jälkeen kun Patomäki on kirjansa viimeistellyt ennen kustannustoimittajalle toimittamista. Eurokriisin kannalta tärkeitä muutoksia on tapahtunut niin Kreikassa kuin Ranskassakin. Kreikan vaalit siirsivät historiallisesti vallan pois kahdelta suurelta. Äänet hajaantuivat entistä enemmän poliittisten kenttien molemmille laidoille ja hallituksen muodostamisesta tuli usean yrityksen jälkeen mahdotonta näin ollen olemme tilanteessa jossa Kreikka odottaa uusia vaaleja kesäkuussa. Mitä näiden vaalien jälkeen tapahtuu, sitä kukaan ei tiedä. Euroopassa ovat myös yleistyneet puheet Kreikan eroamisesta euroalueesta tai koko EU:sta. Tämä linja alkaa saada kannatusta useassa eri maassa ja voidaankin pitää jo melko todennäköisenä, että Kreikan aika euromaana alkaa käydä vähiin. Toinen merkittävä poliittinen muutos tapahtui Ranskassa jossa Francois Hollande voitti presidentinvaalit ja hänestä tuli Ranskan ensimmäinen sosialistipresidentti seitsemääntoista vuoteen sitten Francois Mitterrandin. Hollande ajoi vaalikampanjassaan voimakkaasti keynesiläistä talouspoliittista linjaa jossa hän lupasi kansalle leikkausten ja säästämisen sijaan investointeja julkisen vallan puolelta. Tämä lupaus on toteutuessaan merkittävä linjamuutos Euroopassa vallinneeseen julkisen talouden säästökuuriin jota on toteutettu lähes kaikkialla. Hollande pelaakin laajemmin talouspolitiikan suunnalla koko Euroopan näkökulmasta. Mikäli Ranska hyötyy Hollanden linjasta voi muutos tapahtua muuallakin Euroopassa, mikäli taas Ranska ajautuu vaikeuksiin niin voidaan vain kuvitella kuinka ”ei ole muuta vaihtoehtoa” linja jatkaa voittokulkuaan Euroopassa.

Keskustelu taloudesta ei häviä minnekään julkisuudesta vaan saamme todennäköisesti kuulla yhä jatkossakin erilaisia arvioita euroalueen kehityksestä nyt ja tulevaisuudessa. Patomäen kaltaisia keskustelijoita toivoisi vain kuulevansa enemmän sillä jopa Barack Obama totesi G8-maiden kokouksessa, että pelkkä säästäminen ajaa Euroopan ahtaalle ja se syö talouden kasvumahdollisuudet elvyttämisen sijasta. Obaman viesti Euroopalle olikin, enemmän elvyttämistä julkisin varoin ”keynesiläisyys” ja vähemmän säästämistä. Angela Merkel kuitenkin näytti Obaman idealle nyrpeää naamaa, sillä onhan Saksa ollut niitä harvoja euroalueen menestyjiä ja Merkel puhuu useasti enemmän saksalaisten pankkien kuin saksalaisten suulla. Euroopan rautarouva onkin siirynyt Britanniasta Saksaan, mutta keinot ja puheet ovat entisellään. Olit sitten kyllästynyt eurokriisiin ja Kreikkaan tai et niin vielä ei tältä keskustelulta piiloon pääse. Nyt käydään kamppailua Euroopan tulevaisuudesta ja siitä millaisin keinoin talouteen halutaan niin Euroopassa kuin globaalisti vaikuttaa.